Art Guitar Collection

Kuvassa taidemaalari, koloristi Per Stenius`n (1922-2014) viimeisenä elinvuotenaan maalaama kitara. Kitara on osa kokoelmaa, joka esitellään yleisölle 2021-22. Kokoelma kerää kokoon kymmenen kuvataiteen suurta mestaria sekä kertoo kitaran kautta suomalaisen taidehistorian virstanpylväitä 1940-luvulta tähän päivään. Projekti on käynnissä, ja kolme taiteilijaa on jo maalannut tai veistänyt kitarat. Taidehistoriallisesti merkittävä näyttely, kokoelma sekä siitä kertova kirja ” Suomalaisten mestareiden kitarat” jatkaa samassa hengessä kuin aiemmin esitelty ” Suomalaisten mestareiden huonekalut”, josta lisää www.1900.fi sivuilla.


Uusi kirjaprojekti

”Hän raivaa tiensä salin läpi…” (ja istuu tähtien pöytään) – kirja on kulttuurihistoriaamme, jossa olen yli 30 vuoden ajalta kerännyt kohtaamisia eri taiteenalojen mestareiden kanssa. Kirjassa on maukkaita anekdootteja, ylväitä hankkeita, traagisia kohtaloita sekä hauskoja sattumuksia. Kirjassa on noin 50 mestaria; ooperalaulajia, näyttelijöitä, taidemaalareita, kuvanveistäjiä, muotoilijoita, rock-ja pop-muusikoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Toivon että kirjan nimestä huolimatta, tarinoista välittyisi aito ihailu taiteen eri lajeihin sekä tekijöihin. Kirjan suunniteltu ilmestyminen on 2019. Kirjan kannessa käytetty kuva, on osa Santeri Salokiven maalauksesta Brondinin kahvilasta. Maalaus kuuluu Helsingin taidemuseon omistamaan Bäcksbackan kokoelmaan.

 

Veikko Tyrväinen, oopperalaulaja (16.5.1922-11.6.1986)

Veikko Tyrväinen oli suomen parhaimpiin lukeutuva tenori, “pojanmielinen viikari” kuten Risto Orko sanoi, hevosmies sekä armoitettu kauppamies. Tyrväinen syntyi Jäppilässä Etelä- Savossa, Varkauden sekä Leppävirran tuntumassa. Tyrväinen lauloi Suomalaisessa oopperassa 1946-1972 (vuodesta 1956 Suomen Kansallisooppera) sairastumiseensa saakka. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia –mitali 1957. Esiintymismatkat uloittuivat Amerikasta Neuvostoliittoon, jossa Tyrväinen oli arvostettu ja pidetty taiteilija.

Minä olin kuunnellut isäni neuvosta Oskar Merikannon yksinlaulua Liknelse suom. Vertaus Veikko Tyrväisen esittämänä, koska se oli isoäitini lempilaulu. Se oli menoa. Pian oli löydettävä lisää Tyrväisen esittämää musiikkia ja suosikikseni muodostui Leoncavallon “Naura Pajatso”, joka on aivan maailmanluokan versio kun osaa kuunnella sitä suomen kielen tuolle puolen.

Oli elokuu 1985 ja Isäni oli ollut edellisellä viikolla Helsingissä luonani ja tavannut samalla matkalla ystäviään, mm. Veikko Tyrväisen. Isä oli kertonut minun innosta vanhaan suomalaiseen oopperaan ja Tyrväinen oli sanonut että olisin tervetullut tapaamaan häntä. Tartuin tilaisuuteen ja sovittiin tapaaminen Elite-ravintolaan.

Elite oli jännittävä kokemus ensikertalaiselle 22 vuotiaalle pojalle, olinhan tietenkin kuullut siitä paljon. Sisään tultuani etsin katseellani Tyrväistä ja onnekseni hovimestari ohjasi minut oikeaan pöytään. Hieman surumielisen näköinen taiteilija syttyi kuin napista painaen hurmaavaan hymyyn kun esittelin itseni. Herra Tyrväinen aloitin, mutta hän heilautti kättään hiljentääkseen minut ja sanoi “Veikko, on mukavampaa jos puhuttelet niin, isäsi kertoikin että olet kohtelias nuori herra”. “Haluaisitko syödä jotain?” Minä mietin olisiko minulla varaa ja sanoin että pärjään hyvin oluella.

Alkujännityksen jälkeen rentouduin pian ja kuuntelin tarkkaavaisena mielenkiintoisia ja traagisiakin tarinoita hänen urastaan. Veikko kertoi ensin sairastumisestaan ja siitä kuinka ura katkesi melkein 30 vuoden oopperapestin jälkeen kuin veitsellä leikaten 1972. Veikko opetteli puhumaan uudestaan ja kuulemma lauloikin omaksi ilokseen aika pian halvauksen jälkeen.

Veikko kertoi kohokohtia uraltaan ja niitä riitti. Yksi vaikuttavimmista kokemuksista oli esiintyminen Brysselin maailmannäyttelyssä 1958. Se oli monella tapaa tärkeimpiä suomalaisen taideteollisuuden esiintymisiä, jossa päävastuu osaston toteutuksesta oli Tapio Wirkkalalla. Wirkkala oli liikuttunut Tyrväisen lauluesityksestä siinä määrin, että rutisti vahingossa samppanjalasin kourassaan pirstaileiksi. Tämän huomatessaan kyynel oli lähellä Veikollakin, Wirkkalan liikutus oli taiteilijalle mitä hienoin kunnianosoitus.

Tyrväinen kutsuttiin useita kertoja Neuvostoliittoon esiintymään Lenigradiin, Moskovaan, Minskiin sekä levyttämään kaikkiaan yli 60 aariaa ja laulua. Esiintymisistä sekä levytyksistä maksettiin palkkiot virallisesti ruplilla, joita oli vaikea muuttaa markoiksi. Taitavana kauppamiehenä Veikko teki sopimuksia, joissa palkkaa maksettiin salaa kultana. Suomessa Veikko sijoitti rahansa metsiin sekä hevosiin. Varsinkin oopperauran jälkeen Tyrväinen oli tunnettu ravimies.

En tavannut Veikkoa toistamiseen, mutta soittaessani hänelle jäi aina hyvä mieli. Hänellä oli aina aikaa keskustella ja täydentää puuttuvat palaset tutkimuksissani. Silloin kun haluaa muistaa Veikkoa, niin ei voi välttyä pieneltä alakulolta kun kuulee mielessään hänen bravuurinsa, Jevgeni Oneginin Lenskin aarian; ”Oi, minne, minne loittonitte päivät, te armahat ja onnekkaat…”.

 

 


Janne Reinikainen lukee otteen Sarvivaaran pojista


Eeron ja AJ:n yhteistyö

Tässä maistiainen tulevasta viiden minuutin verkkokauppa esittelystä.


DesignEeroAarnio.com -Showroom

Kiva kuvaussessio meidän toimistolla Tornitasolla, Showroomilla Erottajalla sekä Veikkolassa Eero Aarnion luona. Loppukesästä pidempi video meidän toiminnasta sekä lisää lyhyitä teasereita.

 


Sarvivaaran pojat -kirja valmistuu…

 

Sarvivaaran pojat -kirjan julkistamistilaisuus 5. heinäkuuta 2018 klo 19:00 alkaen Bar Narnia

Tervetuloa kajaanilaisten olohuoneeseen, Bar Narniaan, tapaamaan kirjoittajaa ja kuulemaan taustoja ja tarinoita yläkaupungin elämänmenosta 1960-luvulla.

Antti J. Kallio on kajaanilaislähtöinen, nykyisin Espoossa asuva kulttuurin ja muotoilun monitoimimies. Tässä oivaltavasti kirjoitetussa kertomuskokoelmassa Kallio palaa 1960-luvulle, lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Kajaaniin. Tapahtumien keskipiste on sittemmin kadonnut Sarvivaaran puutalokortteli.

Kirja vilisee kajaanilaisille tuttuja katuja, taloja, paikkoja, ihmisiä ja nostalgisiksi muuttuneita ilmiöitä aikakauden musiikista autoihin ja tapakulttuuriin. Kaikkea tätä havainnoi uteliaasti ja tarkkasilmäisesti pieni pojanviikari Antti, jonka parhaat seikkailukaverit ovat Kaitsu ja Timppa.

Kirja on täynnä huumoria ja hupaisia sattumuksia, mutta niiden rinnalla Kallio käsittelee myös kasvukipuja, lasten ja aikuisten suhteita sekä sukupolvien ja yhteiskuntaluokkien välisiä eroja.

Sekä naurattavia että koskettavia kertomuksia tukee Kajaanista kotoisin olevan Pekka Vartiaisen sympaattinen piirroskuvitus.

– Kari-Otso Nevaluoma


Kallio Pro Marketing

Muotoilutuottamista, taiteilijoiden asiainhoitoa, nukkumisergonomian suunnittelua, design huonekalujen myyntiä, julkaisutoimintaa, promootioita, markkinointia, face-to-face myyntiä sekä asiakashankintaa. Päivitin Marketing-sivun, jossa otteita myyntisalkustani. Klikkaa ao. logoa


Podcast – tuo uusi ulottuvuuteni

Uutena kokeiluna ajattelin tallentaa lyhyttarinoitani podcastina. Tästä linkistä uuteen NonStopNovels podcastiin:


Piitles

 

Pieni polku metsän halki vie, kuului isoisän putkiradiosta, ja isoisä vihelteli mukana. Olihan se kivan kuuloinen laulu, mutta isoisän stemmat eivät osuneet kohdalleen. Yleensä radiosta kuului tylsiä puheohjelmia tai haitarimusiikkia. Tykkäsin kuitenkin istua radion edessä ja tavata kaupunkien nimiä, joita oli radion valaistulla näytöllä. Kun istui pitkään tuijottamassa radion lämpimän keltaisia valoja, se alkoi lämmittää kasvoja. Kuvittelin, että valo oli aurinko ja se välitti terveiset kaukomailta meidän olohuoneeseen. Ainakin sellaiset kaupungit kuin Kaunas ja Motala oli painettu lasiin kullanvärisellä tekstillä, missähän Afriikassa nekin ovat?

Kun kyllästyin radion tarjontaan, menin huoneeseeni ja alkoi harmittaa vielä enemmän, kun katsoin testamentattua Beatles-posteria. Tätini Eeva oli muuttanut ja vienyt mukanaan levysoittimen ja kaikki levynsä. Eevalla oli mielenkiintoista musiikkia, jota olin joskus saanut kuunnella hänen kanssaan. Elvis ja Beatles olivat jääneet parhaiten mieleen, varsinkin kun niiden kuvat olivat vielä muistona seinällä. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä roikkui myös Eevan entinen kitara. Hän ei kelpuuttanut sitä mukaansa, vaikka se oli jostain eksoottisesta neuvostojen maasta. En minä mikään asiantuntija ollut, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin hieno kuin Timpan äidin kitara, joka soi pelastusta. Tähän sai kyllä koskea, mutta se ääni, jonka siitä sain irti, oli kauhea. Isoisä sanoi, että se toimisi paremmin rytmisoittimena ja ääni muistutti samaa kuin sivuleikkurilla katkoisi pianon kieliä. Jos tuolla vetelisi serenaadin parvekkeen alla, tulisi kukkapurkista, isoisä sanoi ja naureskeli päälle. Omituisia sananparsia.

Äiti kävi aamupäivällä ja jätti huoneeseeni tavaroitaan ja katosi sanomatta sanaakaan. Oven kahvassa roikkui leninki, lattialla oli korkokengät ja kirjoituspöydällä peruukki. Tai ehkä äiti sanoi jotain peruukista, että sitä piti varoa. Mitä varomista siinä on, pureeko se? Vaarallinen peruukki tulee ja hyökkää kimppuun. Otin sen pöydältä ja taistelin kaksin käsin tuota hurjaa mustaa otusta vastaan. Se murisi ja yritti haukata minusta palasen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin pitää sitä kauempana, mutta se pääsi tarrautumaan kurkkuuni. Hädin tuskin sain irrotettua itseni sen otteesta ja annoin sille mojovan tällin. Siihen jäi. Peruukki retkotti sängyllä levällään, ja minä sanoin, ettei kannata isotella minulle, jos haluaa olla huoneessani.
Samassa vilkaisin Beatles-posteria ja huomasin yhtäläisyyden. Bändin jäsenillä oli samanlainen peruukki. Seisoin posterin edessä ja mietin, ketä muistuttaisin eniten. Tuo, jolla oli helppo ja lyhyt nimi, Paul, piti kitaraa väärinpäin, ja sillä oli lehmän silmät. Yhdellä oli pyöreät silmälasit ja omituinen ilme, mutta George ainakin osasi pitää kitaraa oikein. Sovittelin peruukin päähäni ja kävin varmistamassa vessan peilistä, että olisin Beatlen näköinen. Peruukki toimi hienosti, mutta mustaa pukua minulla ei ollut vaan oli tyytyminen vaaleansinisiin Urkki-verkkareihin ja vihreään t-paitaan. Sitten vielä kitara kaulaan, niin olin valmis kiertueelle.

Ensimmäinen yleisö tuli vastaan Kirkkokatu 15:n etupihalla. Pihalla olivat Hynysen veljekset ja muita vanhempia poikia. Tulin innoissani ja varmoin askelin ja sanoin, että olen piitles ja heläytin ilmoille todellisen power-soinnun, rämps. Pojat tuntuivat tykkäävän esityksestäni, ainakin nauroivat kovasti ja alkoivat laulaa kuorossa ooh I need your love babe… Siitä tulikin sellainen tunnari, jota kuulin usein myöhemmin, kun näin Hynysen poikia. Jatkoin kiertuetta Kirkkokatua alas ja kerroin vastaantulijoille, että olen piitles ja sain ihailevia katseita osakseni. Matka jatkui Kaitsun ja Timpan luo. Timppa oli heti mukana menossa ja nappasi ämpärin rummuksi. Minä tein vaikuttavimmat liikkeet, ulisin ja annoin kitaran laulaa vaan. Timpan pikkusisko Tuija osallistui myös musisointiin bändin ulkojäsenenä ja taputti käsiään. Timppa ja Kaitsu halusivat myös testata peruukkia. Siitä tuli pientä kinaa, mutta kumpikin sai oman hetkensä piitlenä ja oli tyytyväinen.

Kiertue-elämä on rankkaa, ja oli aika palata kotiin. En päässyt edes portaille, kun ovi lennähti auki ja vastassa oli kiukkuinen äiti. Mitä ihmettä sinä olet tehnyt, minä hain tänään peruukin kampaajalta, ja nyt se näyttää harakanpesältä ja jatkoi, että minähän sanoin, että sinun piti varoa sitä. Sitten äiti purskahti itkuun, nappasi peruukin päästäni, kääntyi kannoillaan, meni sisään ja veti oven kiinni perässään. Minä jäin kitara kaulassa portaille. Sitten nostin sormeni ja osoitin ovea sanoen, että ainoa, jonka pitää varoa, olet sinä. Tarkoitin peruukkia, jonka olin jo aiemmin kesyttänyt.


Peter von Bagh

Kuva: Kai Ekholm

 

Peter von Bagh, elokuvahistorioitsija ja toimittaja (29.8.1943‐17.9.2014)

Elokuvakriitikko ja historioitsija, elokuvaohjaaja ja ohjelmistonsuunnittelija, festivaalijohtaja, päätoimittaja, kirjailija , kirjankustantaja. Radiossa hän toimitti Elämää suuremmat elokuvat – ohjelmaa sekä televisiossa useita palkittuja sarjoja ja ohjelmia. Yliopistossa hän toimi elokuva‐ ja teatteritaiteen professorina. Vuonna 2013 käynnissä oli hanke, jossa tarvitsisin terävää kynää, monialaista populaarikulttuurin ymmärrystä, uskottavuutta opetusministerötä varten sekä rakkautta musiikkiin. Sain kuin sainkin kerättyä rohkeutta,(koska en pidä kieltävistä vastauksista) ja soitettua Peter von Baghille ja sovittua tapaamisen. Minusta on jännittävää miettiä etukäteen missä tapaamiset tapahtuisivat. Paikka on tärkeä osa prosessia ja antaa myös myöhemmin mahdollisuuden palata muistikuviin fyysisemmin, hajuineen ja makuineen. Peter von Bagh ehdotti tapaamistamme kahvila Ekbergille, joka nostatti fiilistä vielä entisestään.

Olin hyvissä ajoin vallannut pöydän ja kerroin tarjoilijalle tilaavani hetken kuluttua kunnes seurani saapuu. Hahmohan oli tuttu, joten tunnistamisessa ei ollut vaikeutta kun nousin vastaan ja esittelin itseni. Kätellessämme hän esittäytyi mutkattomasti Petteriksi, joka oli ollut allekirjoituksena jo aiemmissa kirjeenvaihdoissa. Petteri tilasi kahvin sekä voisilmäpullan ja minä menin samoilla eväillä. Olen toki ollut lukuisia kertoja Ekbergillä ja paakkelsit ovat vaihtuneet milloin mihinkin, mutta nykyään Ekberg on minulle voisilmäpullan makuinen ja tuoksuinen. Voi sitä puheen tulvaa sekä innostavaa ilmapiiriä. Juttumme poukkoilivat kevyestä musiikista oopperaan, kuvataiteisiin, muotoiluun, kadonneeseen Helsinkiin, Petterin lapsuuden Ouluun ja tietenkin elokuviin. Ensimmäisen kerran tapasin henkilön, joka eli ja hengitti kaikkea sitä mistä minä olin uneksinut ja päässyt raapaisemaan hiukan pintaa. Tällaista mentoria olisin tarvinnut, mutta olin liikkeellä liian myöhään. Kaikki se elitistisyys ja suorapuheisuus, josta nuorempaa Petteriä oli joskus syytelty, oli ainakin minun seurassani pois ja tilalla oli lämmin humoristi. Hänellä oli myös hieno läsnäolemisen taito. Vaikka koin aluksi olevani kisällinä mestarin hoteissa, niin hän sai sen tuntumaan hengenheimolaisuudelta.

Hanke jonka olin käynnistänyt, oli nyt jätetty opetusministeriöön esiteltäväksi ja se eteni omalla painollaan. Olimme päässeet hyvään dialogiin syksyn mittaan ja nyt Petteri pyysi puolestaan minulta ajatuksia omaan projektiinsa. Olin imarreltu ja lupasin pistää mietintämyssyn päähäni. Petteri osasi vetää oikeista naruista kun vastasi minulle: “Kiitos jo pelkästä ajatuksesta… Koska tiedän, että eräiden mietintämyssyn alla on enemmän kuin eräiden toisten…” Tämä sai minut ylittämään itseni ja jo seuraavana yönä lähetin Petterille aivomyrskyni tuotoksen. Vastaus tuli heti aamusta, joka alkoi; “Loistavaa, kuten odotin…”

Joulukuussa 2013 hankkeeni, johon sain apua Petteriltä, meni onnistuneesti maaliin. Vielä kevään ja kesän 2014 aikana hän kertoi puhelimessa useista projekteista mitä hänellä oli työn alla. Samanaikaisesti oli työpöydällä kuulema noin kuudesta seitsemään projektia. Jos jossakin hankkeessa intohimo hiipui, niin hän siirsi sen hetkeksi syrjään ja jatkoi sitä missä tuli roihusi. ”Aivan ilmeisesti kuulun niihin jotka kuolevat saappaat jalassa, mitään muuta en osaa edes tehdä kuin töitäni.” Ja niin Petteri tekikin, loppuun asti.