Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2017

Piitles

 

 

“Pieni polku metsän halki vie…” kuului isoisän putkiradiosta ja isoisä vihelteli mukana. Olihan se ihan kivan kuuloinen laulu, mutta isoisän stemmat ei osunut ihan kohdalleen. Yleensä radiosta kuului tylsiä puheohjelmia tai jotain haitarimusiikkia. Tykkäsin kuitenkin istua radion edessä ja tavata kaikkia niitä kaupunkien nimiä, jotka oli radion valaistulla näytöllä. Kun istui pitkään tuijottamassa radion lämpimän keltaisia valoja, niin se alkoi lämmittää kasvoja. Kuvittelin että valo oli aurinko ja se välitti terveiset kaukomailta meidän olohuoneeseen. Ainakin sellaiset kaupungit kuin Kaunas ja Motala oli painettu lasiiin kullanvärisellä tekstillä, missähän Afriikassa nekin on.

Menin huoneeseeni kyllästyttyäni radion tarjontaan ja vielä enemmän alkoi harmittaa kun katsoin testamentattua Beatles-posteria. Tätini Eeva oli muuttanut ja vienyt mukanaan levysoittimen sekä kaikki levynsä. Eevalla oli mielenkiintoista musiikkia jota olin joskus saanut kuunnella hänen kanssaan. Elvis ja Beatles oli jäänyt parhaiten mieleen, varsinkin kun niiden kuvat oli vielä muistona seinällä. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä roikkui myös Eevan entinen kitara. Hän ei kelpuuttanut sitä mukaansa muuttaessaan, vaikka se olikin jostain eksoottisesta neuvostojen maasta. En minä mikään asiantuntija ollut, mutta ymmärsin ettei se ollut niin hieno kuin Timpan äidin kitara, joka soi pelastusta. Tähän sai kyllä koskea, mutta se ääni mitä siitä sain irti oli aivan kauhea. Isoisä sanoi että se toimisi paremmin rytmisoittimena ja että ääni muistutti sitä kun sivuleikkurilla katkoisi pianon kieliä. “Jos tuolla vetelisi serenaadin parvekkeen alla, niin tulisi kukkapurkista”, isoisä sanoi ja naureskeli päälle. Omituisia sanan parsia joista en ymmärtänyt mitään.

Äiti kävi aamupäivällä ja jätti huoneeseeni tavaroitaan ja katosi jonnekin sanomatta sanaakaan. Oven kahvassa roikkui joku leninki, lattialla oli korkokengät ja kirjoituspöydällä peruukki. Tai ehkä äiti sanoi jotain peruukista, että sitä piti varoa. Mitähän varomista siinä on, pureeko se? Vaarallinen peruukki tulee ja hyökkää kimppuun. Otin sen pöydältä ja taistelin kaksin käsin tuota hurjaa mustaa otusta vastaan. Se murisi ja yritti haukata minusta palasen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin pitää sitä kauemppana, mutta se pääsi tarraamaan kurkkuuni. Hädin tuskin sain irrottettua itseni sen otteesta ja annoin sille mojavan tällin. Siihen jäi. Peruukki retkotti sängyllä levällään ja minä sanoin ettei kannata isotella minulle, jos haluaa olla huoneessani.

Laittaessani peruukkia takaisin pöydälle, vilkaisin Beatles posteria ja huomasin yhtäläisyyden. Niillä kaikillahan oli aivan samanlainen peruukki päässä. Seisoin posterin edessä ja mietin ketä muistuttaisin eniten. Tuo jolla oli tuo helppo ja lyhyt nimi, Paul, piti kitaraa väärinpäin ja sillä oli aivan lehmän silmät. Yhdellä oli pyöreät silmälasit ja omituinen ilme, mutta George ainakin osasi pitää kitaraa oikein päin. Sovittelin peruukin päähäni ja kävin varmistamassa vessan peilistä että olisin Beatlen näköinen. Peruukki toimi hienosti, mutta mustaa pukua minulla ei ollut vaan oli tyytyminen vaalean sinisiin Urkki-verkkareihin ja vihreään t-paitaan. Sitten vielä kitara kaulaan ja olin valmis kiertueelle.

Ensimmäinen yleisö oli Kirkkokatu 15:n etupihalla. Pihalla oli Hynysen veljekset ja joitain muita vanhempia poikia. Tulin innoissani ja varmoin askelin ja sanoin että olen piitles ja heläytin ilmoille todellisen power-soinnun, rämps. Pojat tuntuivat tykkäävän esityksestäni, ainakin nauroivat kovasti ja alkoivat laulaa kuorossa “ooh I need your love babe…”. Siitä tulikin sellainen tunnari jota kuulin usein myöhemmin kun näin Hynysen poikia. Jatkoin kiertuetta Kirkkokatua alas ja kerroin vastaantulijoille että olen piitles ja sain ihailevia katseita osakseni. Matka jatkui Kaitsun ja Timpan luo. Timppa oli heti mukana menossa ja nappasi ämpärin rummuksi. Minä tein vaikuttavimmat liikkeet, ulisin jotain ja annoin kitaran laulaa vaan. Timpan pikkusisko Tuija osallistui myös musisointiin bändin ulkojäsenenä ja taputti innokkaana käsiään. Timppa ja Kaitsu halusi myös testata peruukkia. Siitä tuli pientä kinaa heidän välille, mutta kumpikin sai oman hetkensä piitlenä ja olivat tyytyväisiä.

Kiertue-elämä on rankkaa ja oli aika palata kotiin. En päässyt edes portaille kun ovi lennähti auki ja vastassa oli kiukkuinen äiti. “Mitä ihmettä sinä olet tehnyt, minä hain juuri tänään peruukin kampaajalta ja nyt se näyttää aivan harakan pesältä”, ja jatkoi: “Minähän sanoin että sinun piti varoa sitä”. Sitten äiti purskahti itkuun, nappasi peruukin päästäni, kääntyi kannoillaan ja meni sisään vetäen oven kiinni perässään. Minä jäin kitara kaulassa portaille hiukan hämilläni. Sitten nostin sormeni ja osoitin ovea kohti sanoen; “ainut jonka pitää varoa olet sinä”, ja tarkoitin sitä peruukkia jonka olin jo aiemmin kesyttänyt.

Mainokset