Piitles

 

Pieni polku metsän halki vie, kuului isoisän putkiradiosta, ja isoisä vihelteli mukana. Olihan se kivan kuuloinen laulu, mutta isoisän stemmat eivät osuneet kohdalleen. Yleensä radiosta kuului tylsiä puheohjelmia tai haitarimusiikkia. Tykkäsin kuitenkin istua radion edessä ja tavata kaupunkien nimiä, joita oli radion valaistulla näytöllä. Kun istui pitkään tuijottamassa radion lämpimän keltaisia valoja, se alkoi lämmittää kasvoja. Kuvittelin, että valo oli aurinko ja se välitti terveiset kaukomailta meidän olohuoneeseen. Ainakin sellaiset kaupungit kuin Kaunas ja Motala oli painettu lasiin kullanvärisellä tekstillä, missähän Afriikassa nekin ovat?

Kun kyllästyin radion tarjontaan, menin huoneeseeni ja alkoi harmittaa vielä enemmän, kun katsoin testamentattua Beatles-posteria. Tätini Eeva oli muuttanut ja vienyt mukanaan levysoittimen ja kaikki levynsä. Eevalla oli mielenkiintoista musiikkia, jota olin joskus saanut kuunnella hänen kanssaan. Elvis ja Beatles olivat jääneet parhaiten mieleen, varsinkin kun niiden kuvat olivat vielä muistona seinällä. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä roikkui myös Eevan entinen kitara. Hän ei kelpuuttanut sitä mukaansa, vaikka se oli jostain eksoottisesta neuvostojen maasta. En minä mikään asiantuntija ollut, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin hieno kuin Timpan äidin kitara, joka soi pelastusta. Tähän sai kyllä koskea, mutta se ääni, jonka siitä sain irti, oli kauhea. Isoisä sanoi, että se toimisi paremmin rytmisoittimena ja ääni muistutti samaa kuin sivuleikkurilla katkoisi pianon kieliä. Jos tuolla vetelisi serenaadin parvekkeen alla, tulisi kukkapurkista, isoisä sanoi ja naureskeli päälle. Omituisia sananparsia.

Äiti kävi aamupäivällä ja jätti huoneeseeni tavaroitaan ja katosi sanomatta sanaakaan. Oven kahvassa roikkui leninki, lattialla oli korkokengät ja kirjoituspöydällä peruukki. Tai ehkä äiti sanoi jotain peruukista, että sitä piti varoa. Mitä varomista siinä on, pureeko se? Vaarallinen peruukki tulee ja hyökkää kimppuun. Otin sen pöydältä ja taistelin kaksin käsin tuota hurjaa mustaa otusta vastaan. Se murisi ja yritti haukata minusta palasen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin pitää sitä kauempana, mutta se pääsi tarrautumaan kurkkuuni. Hädin tuskin sain irrotettua itseni sen otteesta ja annoin sille mojovan tällin. Siihen jäi. Peruukki retkotti sängyllä levällään, ja minä sanoin, ettei kannata isotella minulle, jos haluaa olla huoneessani.
Samassa vilkaisin Beatles-posteria ja huomasin yhtäläisyyden. Bändin jäsenillä oli samanlainen peruukki. Seisoin posterin edessä ja mietin, ketä muistuttaisin eniten. Tuo, jolla oli helppo ja lyhyt nimi, Paul, piti kitaraa väärinpäin, ja sillä oli lehmän silmät. Yhdellä oli pyöreät silmälasit ja omituinen ilme, mutta George ainakin osasi pitää kitaraa oikein. Sovittelin peruukin päähäni ja kävin varmistamassa vessan peilistä, että olisin Beatlen näköinen. Peruukki toimi hienosti, mutta mustaa pukua minulla ei ollut vaan oli tyytyminen vaaleansinisiin Urkki-verkkareihin ja vihreään t-paitaan. Sitten vielä kitara kaulaan, niin olin valmis kiertueelle.

Ensimmäinen yleisö tuli vastaan Kirkkokatu 15:n etupihalla. Pihalla olivat Hynysen veljekset ja muita vanhempia poikia. Tulin innoissani ja varmoin askelin ja sanoin, että olen piitles ja heläytin ilmoille todellisen power-soinnun, rämps. Pojat tuntuivat tykkäävän esityksestäni, ainakin nauroivat kovasti ja alkoivat laulaa kuorossa ooh I need your love babe… Siitä tulikin sellainen tunnari, jota kuulin usein myöhemmin, kun näin Hynysen poikia. Jatkoin kiertuetta Kirkkokatua alas ja kerroin vastaantulijoille, että olen piitles ja sain ihailevia katseita osakseni. Matka jatkui Kaitsun ja Timpan luo. Timppa oli heti mukana menossa ja nappasi ämpärin rummuksi. Minä tein vaikuttavimmat liikkeet, ulisin ja annoin kitaran laulaa vaan. Timpan pikkusisko Tuija osallistui myös musisointiin bändin ulkojäsenenä ja taputti käsiään. Timppa ja Kaitsu halusivat myös testata peruukkia. Siitä tuli pientä kinaa, mutta kumpikin sai oman hetkensä piitlenä ja oli tyytyväinen.

Kiertue-elämä on rankkaa, ja oli aika palata kotiin. En päässyt edes portaille, kun ovi lennähti auki ja vastassa oli kiukkuinen äiti. Mitä ihmettä sinä olet tehnyt, minä hain tänään peruukin kampaajalta, ja nyt se näyttää harakanpesältä ja jatkoi, että minähän sanoin, että sinun piti varoa sitä. Sitten äiti purskahti itkuun, nappasi peruukin päästäni, kääntyi kannoillaan, meni sisään ja veti oven kiinni perässään. Minä jäin kitara kaulassa portaille. Sitten nostin sormeni ja osoitin ovea sanoen, että ainoa, jonka pitää varoa, olet sinä. Tarkoitin peruukkia, jonka olin jo aiemmin kesyttänyt.