Uusi kirjaprojekti

”Hän raivaa tiensä salin läpi…” (ja istuu tähtien pöytään) – kirja on kulttuurihistoriaamme, jossa olen yli 30 vuoden ajalta kerännyt kohtaamisia eri taiteenalojen mestareiden kanssa. Kirjassa on maukkaita anekdootteja, ylväitä hankkeita, traagisia kohtaloita sekä hauskoja sattumuksia. Kirjassa on noin 50 mestaria; ooperalaulajia, näyttelijöitä, taidemaalareita, kuvanveistäjiä, muotoilijoita, rock-ja pop-muusikoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Toivon että kirjan nimestä huolimatta, tarinoista välittyisi aito ihailu taiteen eri lajeihin sekä tekijöihin. Kirjan suunniteltu ilmestyminen on 2019. Kirjan kannessa käytetty kuva, on osa Santeri Salokiven maalauksesta Brondinin kahvilasta. Maalaus kuuluu Helsingin taidemuseon omistamaan Bäcksbackan kokoelmaan.

 

Veikko Tyrväinen, oopperalaulaja (16.5.1922-11.6.1986)

Veikko Tyrväinen oli suomen parhaimpiin lukeutuva tenori, “pojanmielinen viikari” kuten Risto Orko sanoi, hevosmies sekä armoitettu kauppamies. Tyrväinen syntyi Jäppilässä Etelä- Savossa, Varkauden sekä Leppävirran tuntumassa. Tyrväinen lauloi Suomalaisessa oopperassa 1946-1972 (vuodesta 1956 Suomen Kansallisooppera) sairastumiseensa saakka. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia –mitali 1957. Esiintymismatkat uloittuivat Amerikasta Neuvostoliittoon, jossa Tyrväinen oli arvostettu ja pidetty taiteilija.

Minä olin kuunnellut isäni neuvosta Oskar Merikannon yksinlaulua Liknelse suom. Vertaus Veikko Tyrväisen esittämänä, koska se oli isoäitini lempilaulu. Se oli menoa. Pian oli löydettävä lisää Tyrväisen esittämää musiikkia ja suosikikseni muodostui Leoncavallon “Naura Pajatso”, joka on aivan maailmanluokan versio kun osaa kuunnella sitä suomen kielen tuolle puolen.

Oli elokuu 1985 ja Isäni oli ollut edellisellä viikolla Helsingissä luonani ja tavannut samalla matkalla ystäviään, mm. Veikko Tyrväisen. Isä oli kertonut minun innosta vanhaan suomalaiseen oopperaan ja Tyrväinen oli sanonut että olisin tervetullut tapaamaan häntä. Tartuin tilaisuuteen ja sovittiin tapaaminen Elite-ravintolaan.

Elite oli jännittävä kokemus ensikertalaiselle 22 vuotiaalle pojalle, olinhan tietenkin kuullut siitä paljon. Sisään tultuani etsin katseellani Tyrväistä ja onnekseni hovimestari ohjasi minut oikeaan pöytään. Hieman surumielisen näköinen taiteilija syttyi kuin napista painaen hurmaavaan hymyyn kun esittelin itseni. Herra Tyrväinen aloitin, mutta hän heilautti kättään hiljentääkseen minut ja sanoi “Veikko, on mukavampaa jos puhuttelet niin, isäsi kertoikin että olet kohtelias nuori herra”. “Haluaisitko syödä jotain?” Minä mietin olisiko minulla varaa ja sanoin että pärjään hyvin oluella.

Alkujännityksen jälkeen rentouduin pian ja kuuntelin tarkkaavaisena mielenkiintoisia ja traagisiakin tarinoita hänen urastaan. Veikko kertoi ensin sairastumisestaan ja siitä kuinka ura katkesi melkein 30 vuoden oopperapestin jälkeen kuin veitsellä leikaten 1972. Veikko opetteli puhumaan uudestaan ja kuulemma lauloikin omaksi ilokseen aika pian halvauksen jälkeen.

Veikko kertoi kohokohtia uraltaan ja niitä riitti. Yksi vaikuttavimmista kokemuksista oli esiintyminen Brysselin maailmannäyttelyssä 1958. Se oli monella tapaa tärkeimpiä suomalaisen taideteollisuuden esiintymisiä, jossa päävastuu osaston toteutuksesta oli Tapio Wirkkalalla. Wirkkala oli liikuttunut Tyrväisen lauluesityksestä siinä määrin, että rutisti vahingossa samppanjalasin kourassaan pirstaileiksi. Tämän huomatessaan kyynel oli lähellä Veikollakin, Wirkkalan liikutus oli taiteilijalle mitä hienoin kunnianosoitus.

Tyrväinen kutsuttiin useita kertoja Neuvostoliittoon esiintymään Lenigradiin, Moskovaan, Minskiin sekä levyttämään kaikkiaan yli 60 aariaa ja laulua. Esiintymisistä sekä levytyksistä maksettiin palkkiot virallisesti ruplilla, joita oli vaikea muuttaa markoiksi. Taitavana kauppamiehenä Veikko teki sopimuksia, joissa palkkaa maksettiin salaa kultana. Suomessa Veikko sijoitti rahansa metsiin sekä hevosiin. Varsinkin oopperauran jälkeen Tyrväinen oli tunnettu ravimies.

En tavannut Veikkoa toistamiseen, mutta soittaessani hänelle jäi aina hyvä mieli. Hänellä oli aina aikaa keskustella ja täydentää puuttuvat palaset tutkimuksissani. Silloin kun haluaa muistaa Veikkoa, niin ei voi välttyä pieneltä alakulolta kun kuulee mielessään hänen bravuurinsa, Jevgeni Oneginin Lenskin aarian; ”Oi, minne, minne loittonitte päivät, te armahat ja onnekkaat…”.

 

 

Mainokset

Tietoja ajkallio

Muotoilun, taiteiden ja musiikin entusiasti. Näytä kaikki artikkelit kirjoittajalta ajkallio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: