Muotoilutuottamista, taiteilijoiden asiainhoitoa, nukkumisergonomian suunnittelua, design huonekalujen myyntiä, julkaisutoimintaa, promootioita, markkinointia, face-to-face myyntiä sekä asiakashankintaa. Päivitin Marketing-sivun, jossa otteita myyntisalkustani. Klikkaa ao. logoa
Uutena kokeiluna ajattelin tallentaa lyhyttarinoitani podcastina. Tästä linkistä uuteen NonStopNovels podcastiin:
Pieni polku metsän halki vie, kuului isoisän putkiradiosta, ja isoisä vihelteli mukana. Olihan se kivan kuuloinen laulu, mutta isoisän stemmat eivät osuneet kohdalleen. Yleensä radiosta kuului tylsiä puheohjelmia tai haitarimusiikkia. Tykkäsin kuitenkin istua radion edessä ja tavata kaupunkien nimiä, joita oli radion valaistulla näytöllä. Kun istui pitkään tuijottamassa radion lämpimän keltaisia valoja, se alkoi lämmittää kasvoja. Kuvittelin, että valo oli aurinko ja se välitti terveiset kaukomailta meidän olohuoneeseen. Ainakin sellaiset kaupungit kuin Kaunas ja Motala oli painettu lasiin kullanvärisellä tekstillä, missähän Afriikassa nekin ovat?
Kun kyllästyin radion tarjontaan, menin huoneeseeni ja alkoi harmittaa vielä enemmän, kun katsoin testamentattua Beatles-posteria. Tätini Eeva oli muuttanut ja vienyt mukanaan levysoittimen ja kaikki levynsä. Eevalla oli mielenkiintoista musiikkia, jota olin joskus saanut kuunnella hänen kanssaan. Elvis ja Beatles olivat jääneet parhaiten mieleen, varsinkin kun niiden kuvat olivat vielä muistona seinällä. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä roikkui myös Eevan entinen kitara. Hän ei kelpuuttanut sitä mukaansa, vaikka se oli jostain eksoottisesta neuvostojen maasta. En minä mikään asiantuntija ollut, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin hieno kuin Timpan äidin kitara, joka soi pelastusta. Tähän sai kyllä koskea, mutta se ääni, jonka siitä sain irti, oli kauhea. Isoisä sanoi, että se toimisi paremmin rytmisoittimena ja ääni muistutti samaa kuin sivuleikkurilla katkoisi pianon kieliä. Jos tuolla vetelisi serenaadin parvekkeen alla, tulisi kukkapurkista, isoisä sanoi ja naureskeli päälle. Omituisia sananparsia.
Äiti kävi aamupäivällä ja jätti huoneeseeni tavaroitaan ja katosi sanomatta sanaakaan. Oven kahvassa roikkui leninki, lattialla oli korkokengät ja kirjoituspöydällä peruukki. Tai ehkä äiti sanoi jotain peruukista, että sitä piti varoa. Mitä varomista siinä on, pureeko se? Vaarallinen peruukki tulee ja hyökkää kimppuun. Otin sen pöydältä ja taistelin kaksin käsin tuota hurjaa mustaa otusta vastaan. Se murisi ja yritti haukata minusta palasen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin pitää sitä kauempana, mutta se pääsi tarrautumaan kurkkuuni. Hädin tuskin sain irrotettua itseni sen otteesta ja annoin sille mojovan tällin. Siihen jäi. Peruukki retkotti sängyllä levällään, ja minä sanoin, ettei kannata isotella minulle, jos haluaa olla huoneessani.
Samassa vilkaisin Beatles-posteria ja huomasin yhtäläisyyden. Bändin jäsenillä oli samanlainen peruukki. Seisoin posterin edessä ja mietin, ketä muistuttaisin eniten. Tuo, jolla oli helppo ja lyhyt nimi, Paul, piti kitaraa väärinpäin, ja sillä oli lehmän silmät. Yhdellä oli pyöreät silmälasit ja omituinen ilme, mutta George ainakin osasi pitää kitaraa oikein. Sovittelin peruukin päähäni ja kävin varmistamassa vessan peilistä, että olisin Beatlen näköinen. Peruukki toimi hienosti, mutta mustaa pukua minulla ei ollut vaan oli tyytyminen vaaleansinisiin Urkki-verkkareihin ja vihreään t-paitaan. Sitten vielä kitara kaulaan, niin olin valmis kiertueelle.
Ensimmäinen yleisö tuli vastaan Kirkkokatu 15:n etupihalla. Pihalla olivat Hynysen veljekset ja muita vanhempia poikia. Tulin innoissani ja varmoin askelin ja sanoin, että olen piitles ja heläytin ilmoille todellisen power-soinnun, rämps. Pojat tuntuivat tykkäävän esityksestäni, ainakin nauroivat kovasti ja alkoivat laulaa kuorossa ooh I need your love babe… Siitä tulikin sellainen tunnari, jota kuulin usein myöhemmin, kun näin Hynysen poikia. Jatkoin kiertuetta Kirkkokatua alas ja kerroin vastaantulijoille, että olen piitles ja sain ihailevia katseita osakseni. Matka jatkui Kaitsun ja Timpan luo. Timppa oli heti mukana menossa ja nappasi ämpärin rummuksi. Minä tein vaikuttavimmat liikkeet, ulisin ja annoin kitaran laulaa vaan. Timpan pikkusisko Tuija osallistui myös musisointiin bändin ulkojäsenenä ja taputti käsiään. Timppa ja Kaitsu halusivat myös testata peruukkia. Siitä tuli pientä kinaa, mutta kumpikin sai oman hetkensä piitlenä ja oli tyytyväinen.
Kiertue-elämä on rankkaa, ja oli aika palata kotiin. En päässyt edes portaille, kun ovi lennähti auki ja vastassa oli kiukkuinen äiti. Mitä ihmettä sinä olet tehnyt, minä hain tänään peruukin kampaajalta, ja nyt se näyttää harakanpesältä ja jatkoi, että minähän sanoin, että sinun piti varoa sitä. Sitten äiti purskahti itkuun, nappasi peruukin päästäni, kääntyi kannoillaan, meni sisään ja veti oven kiinni perässään. Minä jäin kitara kaulassa portaille. Sitten nostin sormeni ja osoitin ovea sanoen, että ainoa, jonka pitää varoa, olet sinä. Tarkoitin peruukkia, jonka olin jo aiemmin kesyttänyt.
Kuva: Kai Ekholm
Peter von Bagh, elokuvahistorioitsija ja toimittaja (29.8.1943‐17.9.2014)
Elokuvakriitikko ja historioitsija, elokuvaohjaaja ja ohjelmistonsuunnittelija, festivaalijohtaja, päätoimittaja, kirjailija , kirjankustantaja. Radiossa hän toimitti Elämää suuremmat elokuvat – ohjelmaa sekä televisiossa useita palkittuja sarjoja ja ohjelmia. Yliopistossa hän toimi elokuva‐ ja teatteritaiteen professorina. Vuonna 2013 käynnissä oli hanke, jossa tarvitsisin terävää kynää, monialaista populaarikulttuurin ymmärrystä, uskottavuutta opetusministerötä varten sekä rakkautta musiikkiin. Sain kuin sainkin kerättyä rohkeutta,(koska en pidä kieltävistä vastauksista) ja soitettua Peter von Baghille ja sovittua tapaamisen. Minusta on jännittävää miettiä etukäteen missä tapaamiset tapahtuisivat. Paikka on tärkeä osa prosessia ja antaa myös myöhemmin mahdollisuuden palata muistikuviin fyysisemmin, hajuineen ja makuineen. Peter von Bagh ehdotti tapaamistamme kahvila Ekbergille, joka nostatti fiilistä vielä entisestään.
Olin hyvissä ajoin vallannut pöydän ja kerroin tarjoilijalle tilaavani hetken kuluttua kunnes seurani saapuu. Hahmohan oli tuttu, joten tunnistamisessa ei ollut vaikeutta kun nousin vastaan ja esittelin itseni. Kätellessämme hän esittäytyi mutkattomasti Petteriksi, joka oli ollut allekirjoituksena jo aiemmissa kirjeenvaihdoissa. Petteri tilasi kahvin sekä voisilmäpullan ja minä menin samoilla eväillä. Olen toki ollut lukuisia kertoja Ekbergillä ja paakkelsit ovat vaihtuneet milloin mihinkin, mutta nykyään Ekberg on minulle voisilmäpullan makuinen ja tuoksuinen. Voi sitä puheen tulvaa sekä innostavaa ilmapiiriä. Juttumme poukkoilivat kevyestä musiikista oopperaan, kuvataiteisiin, muotoiluun, kadonneeseen Helsinkiin, Petterin lapsuuden Ouluun ja tietenkin elokuviin. Ensimmäisen kerran tapasin henkilön, joka eli ja hengitti kaikkea sitä mistä minä olin uneksinut ja päässyt raapaisemaan hiukan pintaa. Tällaista mentoria olisin tarvinnut, mutta olin liikkeellä liian myöhään. Kaikki se elitistisyys ja suorapuheisuus, josta nuorempaa Petteriä oli joskus syytelty, oli ainakin minun seurassani pois ja tilalla oli lämmin humoristi. Hänellä oli myös hieno läsnäolemisen taito. Vaikka koin aluksi olevani kisällinä mestarin hoteissa, niin hän sai sen tuntumaan hengenheimolaisuudelta.
Hanke jonka olin käynnistänyt, oli nyt jätetty opetusministeriöön esiteltäväksi ja se eteni omalla painollaan. Olimme päässeet hyvään dialogiin syksyn mittaan ja nyt Petteri pyysi puolestaan minulta ajatuksia omaan projektiinsa. Olin imarreltu ja lupasin pistää mietintämyssyn päähäni. Petteri osasi vetää oikeista naruista kun vastasi minulle: “Kiitos jo pelkästä ajatuksesta… Koska tiedän, että eräiden mietintämyssyn alla on enemmän kuin eräiden toisten…” Tämä sai minut ylittämään itseni ja jo seuraavana yönä lähetin Petterille aivomyrskyni tuotoksen. Vastaus tuli heti aamusta, joka alkoi; “Loistavaa, kuten odotin…”
Joulukuussa 2013 hankkeeni, johon sain apua Petteriltä, meni onnistuneesti maaliin. Vielä kevään ja kesän 2014 aikana hän kertoi puhelimessa useista projekteista mitä hänellä oli työn alla. Samanaikaisesti oli työpöydällä kuulema noin kuudesta seitsemään projektia. Jos jossakin hankkeessa intohimo hiipui, niin hän siirsi sen hetkeksi syrjään ja jatkoi sitä missä tuli roihusi. ”Aivan ilmeisesti kuulun niihin jotka kuolevat saappaat jalassa, mitään muuta en osaa edes tehdä kuin töitäni.” Ja niin Petteri tekikin, loppuun asti.
Olin juuri hakemassa vanhalta asunnolta viimeisiä tavaroita, kun päätin kysyä lainaan työkaluja naapurista. Muutaman vaihdetun sanan jälkeen huomasin naapurin ovessa nimen, ja päätin kysyä niinkuin olen kysynyt aina kaikilta Taskisilta satutuko tuntemaan valokuvaaja Antti Taskista. Antti Taskinen kuvasi mm. Suomen Kuvalehdelle 1960 luvulla. Naapuri sanoi että, tunnenpa hyvinkin koska hän on isäni. Mitä? Minä kerroin naapurille yllätykseksi, että hänen isänsä on minun kummini. Minä olen tavannut Antti Taskisen viimeksi vuonna 1968 kun hän tarjosi kummilapselleen, siis minulle, jäätelöannoksen Lasipalatsin Valion baarissa . Antti on jo edesmennyt, joten en enää pysty tapaamaan häntä, mutta hänen poikien kanssa varmaan järjestetään illanistujaiset. Yllätys oli meille naapuruksille molemminpuolinen ja tapahtui viimetipassa koska jäljet olisi taas huuhtoutuneet muuttoni vuoksi kauemmas….
Kuvassa Antti Taskinen keskellä. Kuva: Jussi Pohjakallio
Budaspest on aina ollut takaraivossa, muttei koskaan aiemmin sattunut matkan kohteeksi. Marraskuun alku oli hiukan viileä, + 5-13 C, mutta kaupunki oli juuri niin upeaa kuin toivoinkin. Kolme vuotta sitten Petri Tuomi-Nikula oli suurlähettiläänä Roomassa ja nyt pesti oli käynyt Budapestiin. Saimme vaimon kanssa kutsun Petriltä ja asunnoksi oli varattu lähetystön vierailijaresidenssi. Samassa talossa toimii myös Finnagora, eli Suomen instituutti. Instituutin johdossa on toinen tuttavuus Cita Högnabba-Lumikero. Cita ja puolisonsa Kari perheineen oli yhteenä päivänä seurana kaupunkikierroksella ja pulla maistui…. Neljässä päivässä menimme vauhdilla ympäri Budapestia ja näimme aikalailla keskeisimmät nähtävyydet, mutta olisi mukava palata joskus kesäisemmällä kelillä uudestaan. Viimeisenä päivänä sattui vielä hauska yllätys kun olimme Piritan kanssa kahvilla legndaarisessa Gerbbeaud`issa. Piritan pyynnöstä kurkistin ikkunasta katsoakseni onko sade hellittänyt, ja kuinkas ollakaan, katseeni osui tuttuun hahmoon. Hande Nurmio puolisonsa Liisan kanssa olivat kävelyllä kuin budapestiläiset konsanaan. Ryntäsin ovesta ulos ja pyysin herrasväen liittymään seuraan. Se olikin ensi kerta kun matkoilla törmätään tuttuihin vahingossa. Toivottavasti vielä joskus päästään pasteeraamaan vaimon kanssa Tonavan rantabulevardeja.
Suomimatkailua ja suvun tarinoita etsimässä. Karkun kirkko Sastamalassa on Oiva Kallion jyhkeä harmaa kivikirkko, joka valmistui 1913. Kirkossa on poikkeuksellisia ratkaisuja, kuten oikealle sijoitettu saarnatuoli sekä edessä, alttarin yläpuolella olevat urut. Oivan mielestä oli hassua että ihmiset pyörivät penkissä yrittäessä nähdä takanaan kanttorin sekä mahdolliset laulajat. Sopiikin ihmetellä miksi näin yleensä on tehty. Oiva pyysi Oskar Merikannon suunnittelemaan urut ja kirkon vihkiäisissä Merikanto hurmasi niillä kirkkokansan. Kirkko on ollut tärkeä suvulle luonnollisesti Oivan suunnittelemana, mutta myös 1918 tapahtumien johdosta. 1918 oli surullinen aikakausi ja Karkun kirkko vallattiin punaisten toimesta. Kellotorniin vietiin tykki ja alttarista tehtiin hevosille pilttuu. Isoisäni Sulo oli valtaamassa veljensä suunnittelemaa kirkkoa takaisin Karkun taistelussa, jota kirjailija Kustaa Vilkuna kuvaili kertomuksessaan: ” Olin vapaussodassa samassa komppaniassa luutnantti Sulo Kallion kanssa ja opin tuntemaan hänet sotilaana Jumalan armosta. Näen vieläkin elävästi hengessäni, kuinka hän esim. Karkun taistelussa, poski kuulan lävistämänä ja irtautunut verinen side sivulla roikkuen hyökkäsi silmät taisteluinnosta hehkuen päin vihollista.” No huh. Kirkko oli kiva nähdä verisestä historiasta huolimatta, se oli vaikuttava sekä hyvin suunniteltu kokonaisuus. Liitän tähän vielä videon jossa se esitellään hienosti.
Esittelin Modern Historic 1900 kokoelman 2011 Helsingissä, 2012 näyttely Pariisisa, 2013 avattiin Showroom yhteistyö Bulevardille, 2014 näyttely / Showroom Shanghaissa, 2015 Sibeliuksen 150 juhlavuoden kokoelma oli Tuusulassa Gustavelundissa ja nyt osa kokoelmasta näyttelyssä Palm Beach, USA. Pienin askelin viedään suomalaista muotoilua ja kulttuurihistoria pitkin maailmaa.
Pohja Stool by Oiva Kallio, Kilpi Chair by Kimmo Kaivanto, Sculpture Chair by Yrjö Kukkapuro and Kimmo Pyykkö at the Art Boca Raton at booth #31 from 18.3 to 21.3.2016 at International Pavilion of the Palm Beaches, 3450 NW 8th Avenue, Boca Raton, Florida. Welcome!
Art Boca Raton
Kapellimestari Ulf Söderblom on kuollut. Osanottoni läheisille. Ulf Söderblom oli minulle tärkeä henkilö ja suuri apu Aslak Hetta-ooppera projektissa. Ulf Söderblom oli minulle vanhan sivistyneen maailman ruumiillistuma ja Mestari joka oli kunnia tuntea. Meillä oli useita hienoja tapaamisia hänen Lallukan kodissaan, jossa sain kuulla valloittavia tarinoita oopperan maailmasta. Yksi lämmin muisto on häneen lähettämä postikortti Pariisista” H.V. Antti…” (Hyvä veli) , joka on kuin tuulahdus jostain menneen maailman taiteilijoiden välisestä kirjeenvaihdosta. Yritin saada joskus tapaamista Suomen kansallisoopperaan johtaja Juhani Raiskisen pakeille, mutta en päässyt sihteeriä pidemmälle. Ulf Söderblom soitti Raiskiselle ja sanoi että ” tämä Antti olisi syytä ottaa vastaan…” Ja ei aikaakaan kun pullakahvit tarjoiltiin pääjohtajan nahkasohvalla. Kurjan uutisen kuultuani, meinaan kuitenkin pakahtua lämpimistä muistoista.
Vuosi 2015 oli taiteiden – ja muotoilun vuosi (taas). Alkuun kuitenkin innostuin Viron e-kansalaisuuden mahdollisuudesta, ja hoidin paperit kuntoon tietämättä mitä sillä statuksella edes tekisin.Tammikuun 31. päivä avattiin Kangasalle Kimmo Pyykkö taidemuseo. Museoon oli valittu tuottamani Yrjö Kukkapuron Veistos Tattoo tuoli, jossa laminoituna printtinä Kimmo Pyykön Väsynyt veistos. Lisäksi museon kokoelmiin päätyi uuden hankkeeni, Art Guitar Collectionin, ensimmäinen teos, Kimmo Pyykön ja Juha Lottosen toteuttama kitara. Seuraavaksi olikin helmikuussa EMMAn Pop Art Design näyttely, johon minäkin olin lainannut esineistöä. Upea näyttely joka pohjautui Vitran kokoelmaan ja jota oli ryyditetty kotimaisella Pop-taiteella. Eero Aarnion osuus oli isosti läsnä. Huhtikuun 16. päivä julkistettiin Kimmo Pyykön Hopeinen kuu muistomerkki Olavi Viralle Sysmässä. Mielenkiintoinen projekti minulle, joka sai alkunsa pari vuotta aiemmin kun näin Pyykön ateljeessa pienoismallin teoksesta. Kuullessani mittakaavan, kysyin missäpä ajattelit tehdä tuon. Minulla oli siihen ajatus, ja lähdimme tutustumaan Punkaharjulle Joros Oyn osaamiseen. Onnekseni he pääsivät sopimukseen ja muistomerkki toteutettiin osaksi Joroksella. Oli hauska ja hieman liikkuttavakin nähdä valmis työ sille varatussa Olavi Virran nimikkopuistossa. Iso muutos arkeen tapahtui kesällä kun muutimme Piritan kanssa kahdestaan uuteen kotiin Tapiolaan. Kesäloman lopulla tein matkan ensi-isieni maisemiin Pörtomiin, Pirttikylään Pohjanmaalle, joka on ollut vuosikymmeniä haaveissa. Tutustuin mm isoisäni synnyinkotiin Pirttikylän pappilaan sekä löysin vielä isoisäni Petter Anders Kallion kuvan Pirttikylän kirkon sakastin seinältä. Syksyllä saimme taidekokoelmiin Kimmo Pyykön teräs veistoksen ja nimesimme kokoelman KaMA: ksi, Kallio Modern Art Museum ;).
Vuoden 2016 ohjelmassa on mm. Eero Aarnio Showroomin tunnettavuuden nostaminen, nimikko sivut avataan tammikuussa, Design Eero Aarnio -verkkokaupan uusi layout sekä malliston päivittäminen. Tulossa myös Suuri Eero Aarnio näyttely Designmuseossa huhtikuusta alkaen sekä siihen liittyvä kirja. Musiikkia ja jotain lauluhommia aion harjoittaa tulevana vuotena, koska se on jäänyt aivan liian paljon taka-alalle ja tulen tekemään siihen liittyviä päivityksiä sivuilleni. Joten Hyvää Uutta Vuotta ystäväiseni, ” keep on dreamin’ eli pysy unessa”.
Antti J. Kallio 